Kuva:Anna Lavikainen
Innostus agilityyn oli valtava ja arvoinkin pitkään, kenet koiristamme valitsisin ryhmään mukaan. Yksi tuntui liian iloiselta pystyäkseen keskittymään yhtään mihinkään, toinen vaikutti turhan vakavamieliseltä innostuakseen juuri Tänään juuri Tuosta tempusta ja liian karvaiset/isot/väärän väriset agilitykaveritkin olisi hallissa huonona päivänä vain herraa ahdistaneet. Tuntui epäreilulta ajatella aina ja joka paikkaan mukaan pääsevää blondiakaan, mutta vaakakuppi heilahti siihen suuntaan, kun mietin kenessä mahtaisi olla eniten potentiaalia ja pitkäjänteisyyttä ja jonka agilityharrastusta en ihan välttämättä itsekään automaattisesti onnistuisi turmelemaan, jos ja kun sähläisin itse ja oppisin hitaammin, kuin koira. Niinpä ilmoitin pettämättömän Noan agilitykurssille ja aloin jo todenteolla innostua.
Alku aina hankalaa, mutta sitä vastoin huomattavasti hauskempaa. Noa suhtautui oletetun itsevarmasti uuteen tilanteeseen, jossa oli useita muita koiria ja keskittyäkin piti. Suurta epävarmuutta se ei osoittanut missään vaiheessa, kun tutustuimme uusiin esteisiin. Putki arvellutti tovin, luonnollisesti. Miksi sitä menisi tunkemaan itseään ahtaaseen pötköön saadakseen herkun, kun voi kiertää ulkokauttakin? Olikin hauska huomata, että lopulta putki oli Noan mielestä yksi hauskimmista esteistä, jonka se suoritti vauhdikkaasti ja kerta toisensa perään innokkaasti. Rengas oli toinen, jota piti hetken aikaa tuumata, mutta kerran siitä vauhdilla hypättyään Noa saattoikin hyppiä siitä välillä jo ihan omatoimisestikin.
Handlerin päästyä jyvälle homman juonesta, aloimme edistyä itsellenikin yllättävän rivakkaa tahtia. Kerran Noa oli niin iloinen suoritettuaan onnistuneesti hyppysarjan ja putken, että ryntäsi samoilla vauhdeilla viereiselle kentälle tervehtimään jotain pientä ja karvaista olentoa, joka oli myös treenaamassa samoja touhuja. Mainittakoon, ettei tuon pienen eläimen omistaja ollut erityisen ilahtunut Noan tervehdyskäynnistä, vaikka Noa aivan hyvissä aikeissa olikin. Tämä jäikin sitten Noan ainoaksi omatoimiseksi vierailuksi "naapurin tontilla", vaikka itse seurasinkin jännittyneenä vauhdilla etenevää koiraani. Varsinkin vaihe, jossa itse jäin jälkeen niin nopeasti, että pystyin ohjaamaan Noaa käytännössä pelkin huudoin, aiheutti välillä sydämentykytyksiä. Harvinaisen uskollisesti Noa suoritti esteet myös silloin, kun ohjaajan käsky tuli kaukaa perästä ja palkkaakin joutui pahimmillaan hetken odottelemaan! Ei ehkä ihan oikeaoppista, mutta minkäs teet, kun koira on nopea ja oma vauhti laski hitaasti mutta varmasti, kerta kerralta. Äkkiä saimme havaita myös sen, että kun vaan vauhtia on tarpeeksi, niin esteet suoritaan yhtään epäröimättä. Oli vaikea peitellä huvittuneisuuttaan, kun näki, kuinka koira todella muuttaa halutessaan myös agilityn kirjaimelliseksi kilpajuoksulajiksi, kun puomikin mentiin pitkällä loikalla kiitäen niin, että itseäni pelotti. Ihme, ettei Noa tippunut sieltä!
Ahneen koiran motivointi ei tuottanut vaikeuksia ja se helpottikin työskentelyä paljon. Suurimmaksi vaikeudeksi huomasin lähes yhteistyökyvyttömän vasemman käteni, jolla ohjaaminen vain oli välillä niin helkkarin vaikeaa.
Kaikenkaikkiaan agility oli meille oikein hyödyllinen kurssi. Opin lisää itsestäni, kuin myös koirastani. Noa on oppinut ottamaan paljon oma-aloitteisemmin ja innokkaammin kontaktia ja tuntuu, että nykyään kuuntelee omistajia eri tavalla, kuin ennen. Enkä voi väittää, etteikä kärpänen olisi puraissut ja pahasti, niin suurta onnistumisen riemua saimme pitkillä estesarjoilla kokea.
